galleria bronda 13.8. – 7.9.2025
Ultramariini on värin nimi. Ranskaksi Outremer eli merentakainen sininen. Opiskellessani Pariisissa kiikutin opettajani nähtäväksi harmaanruskean sotkun, jota pelastaakseni olin lätkäissyt mukaan jonkinlaista sinistä, ensimmäistä, jota purkeistani löysin, sellaista turkoosin tapaista, Opettajani, Joël Kermarrec asettautui arviomaan teostani. Katsoi ensin hiljaa ja kysyi sitten ”Mikä on tuo sininen?” Halusin sanoa, että setä hyvä, taivashan se siinä, mutta ymmärsin olla rehellinen: ”En vain löytänyt ultramariinia”, Hetken aikaa hän katsoi epäuskoisena. Pohjoinen lakonisuus oli lyönyt hänet ällikällä.Ja toisen hetken kuluttua hän näki aiheen metafysiikan, hymyili sekä totesi”Tuo olisi helvetin hyvä teosnimi” Olisihan se ollut ja olisi vieläkin. En ole löytänyt työtäni merten taakse. Mutta etsin kunnes löydän.
230 x 300 cm, akryyli, öljy ja pigmentti melamiinille 2024
57 x 117 cm, akryyli ja pigmentti lasille, 2025
Maalaustaiteeni ei olisi sitä mitä on ilman Mark Rothkoa, jonka teoksista haltioduin puolen vuoden taideopintojen jälkeen. Tein pienen reissun Lontooseen, enkä milloinkaan ole päässyt takaisin Tate-galleryssä esillä olleesta Rothkon luomasta pyhän kosketuksesta. Sillä tiellä.
Hän jätti jälkensä myös näytelmäkirjailija John Loganiin, joka kirjoitti näytelmän hänen työstään sittemmin juuri Tate-galleryyn päätynen maalaussarjan ”Seagram Paitings”-parissa. Ja nimi oli ”Red”, esitetty myös Kansallisteatterissa. Koskettava tarina koskettavista maalaukista, ja tarina sulkeutuu oikeassa elämässä itse tuotettuihin verilammikkoihin. Mutta ennen sitä meillä oli elämä. . Se tarkoittaa myös muuta kuin veren värejä, vaikka punainen onkin elämän väri. Myös mustaa: ”There is only one thing I fear in life, my friend… One day the black will swallow the red. ”
230 x 230 cm, akryyyli, öljy ja pigmentti mdf:lle
”Väreillä voi olla valtavan suuri merkitys oopiuminpolttajille….kysymykseni olivat vaihtaneet paikkaa. Ne olivat nyt yleisempiä ja käsittelivät pääsasiassa värejä. Niiden erottava piirre näytti minusta olevan se, että ne samaistuivat täysin materiaan, jolla ne ilmenivät. Ja siinä missä ne näyttivät varsin samanlaisilta erilaisilla pinnoilla -esim. kukan terälehdillä ja paperiarkeilla – ne tuntuivat tomivan kuin välittäjäninä tai välikäsinä materian eri alueiden välillä: ainoastaan niiden välityksellä saattoivat kaukana toisistaan olevat materian osa-alueet yhtyä saumattomasti toisiinsa…….kuin perhonen joka laskeutuu punaisen jokaisen vivahteen ylle.”
Näin Walter Benjamin huumekokeiluistaan sotien välisinä vuosina tekstinpätkässä, jossa hän toi esiin käsitteen ”Laboratoire de Rouge”; Viehättävä sanapari. Tutkimushuone punaiselle.
Maalaaminen on kuitenkin muutakin kuin väträ. Näytelmässän John Logan laittoi Mark Rothkon suuhun myös sanat:: ”Maalaus on ensisjaisesti ajattelua….vain kymmenesosa on maalaamista, loppu on odotusta”. Maalaukset syntyvät kuin rikosseuraamuslaitoksen käsityöt. Ne tulevat kiireen tuolta puolelta. Aivan samoin kuin oma maalaamiseni jonka voima nousee maasta ja joka kypsyy vasta vuosien saatossa. Tällä en leiju tutkimassa oopiumluolien sinisiä hämyjä; minun kohteenani on kellarin hiljaisuudessa käyvä viininpuna, Ja aina saavuttamaton taivaanranta.
230 x 230 cm, akryyyli, öljy ja pigmentti mdf:lle
Ihminen on aina halunnut jonnekin muualle, sinne minne ei pääse. Siksi horisontti ja meri ovat olleet kiinnostavia kohteita taiteiljoille ja muille haaveilijoille.
Meri on vuosisatojen saatossa esiintynyt kulkuväylänä ja kolonialismin voittokulkuna. Kolumbus ei halunnut Amerikkaan, hän etsi meritietä Intiaan. Häntä tuskin kiinnostivat merinäkymän meditatiiviset ominaisuudet ja aaltojen lempeä humina tai se autiuden tunne, jonka rannaton meri tarjoaa. Tai mistä sitä voi koskaan tietää, ehkä joskus vielä löytyy dokumentti, jossa Kristofer Kolumbus kuvailee ahdistavaa hiljaisuutta, jonka
peilityyni meri tuo purjehtijan sieluun. Tästä ei pääse minnekään.
Taiteilijalle sama ilmiö tarkoittaa päinvastaista: täältä pääsee kaikkialle.
Myös taivaaseen. Siellä ovat kuu ja tähdet, eikä sinne ole kaikilla asiaa. Mutta kaikki voivat rauhassa asettautua elokuisena yönä meren ääreen ja kääntää katseensa taivaalle, jossa kuukin voi kumottaa punaisempana kuin koskaan.
Ja sielläkin on meriä, siellä kuussa, ja koska ihminen on aina osannut kuvitella, näitä tummia läiskiä ryhdyttiin kutsumaan meriksi, sillä tummuus oli näkyvissä ilman faktatietoa, joka olisi kertonut, että rautaahan ne ovat. Ja ne nimettiin mielentilojen mukaan. Näistä huippu on tietenkin Nerokkuuden meri, mutta se ei kuulu mielentilaani. En ole nero, olen maalari ja etsin paikkaa, jonne voi paeta muovipusseja ja ylenpalttista hälyä voidakseni katsoa rauhassa. Minun kotinani on Hiljaisuuden meri.
13 x 18 cm, akryyli, pigmentti ja öljy paperille ja mdf:lle, 2020 – 2025
Teoksillanii on yksinkertainen pohja: abstrakti maalaustaide sen puristisimmassa muodossa. Mutta joskus taustalta löytyy hyvin epäpuristinen tarina.Takavuosina työskentelin residenssissä Pariisissa. Minulla oli siellä galleristi ja kaikki, oli pelejä ja vehkeitä ja seuraelämää. Ja niin kuin elämään kuuluu, kuolema kolkutti.
Galleristin isä siirtyi täältä ikuisuuteen. Tässä ei ollut mitään draamaa, kaikki me kuolemme kuitenkin ja herra oli ehtinyt elää pitkän ja onnellisen tai vähemmän onnellisen elämän. Draaman kaareen kuului kuitenkin se, että minut kutsuttiin hautajaisiin. Mumistuani jotain vainajan arkun äärellä siirryin penkkiin ja kuuntelin munkkilatinaa, josta en paljoakaan ymmärtänyt. Tuijotin tunnin verran kirkon ikkunoita, paremman tekemisen puutteessa. Niiden muoto oli kapea ja kaunis holvikaari. Kaikkihan me tiedämme, että tämä malli pohjautuu lujuuslaskelmiin, holvaus kestää mahdollisimman tehokkaasti sen yläpuolelle koottavan rakennusmassan painon. Mutta esiintymistapojensa vuoksi liitämme tämän muodon vääjäämättä arkkityyppisiin ja sakraaleihin muotoihin siitä syystä, että kohtaamme holvikaaret useimmiten uskonnoille pyhitetyissä paikoissa. Harvan kotona tarvitsee varata tilaa kolmekymmentä metriä ylöspäin.
Silmieni edessä leijui pyhyyden henki. Se valo. Ikkuna on yksinkertainen laite. Se päästää valon lävitseen. Mutta kirkossa siihen liittyi muutakin. Se ei päästänyt lävitseen vain päivänvaloa, se toi muassaan lasimaalausten värin. Sellaisen taivaankeltaisen. Sellaisen, jossa kuuluu Coldplayn laulu,”It’s all yellow”, ja jonka myötä kaksitoista grammaa voi liihottaa sinne jonnekin. Tarinalla on tarinansa. Tämä kertoo siitä, että maalauksen takana on puristisimmillaankin jotain muuta kuin maalaustaide. Eikä taivas ole aina sininen. Se voi olla myös keltainen.
57 x 117 cm, akryyli ja pigmentti lasille, 2025
57 x 117 cm, akryyli ja pigmentti lasille, 2025
”Taivas ja maa, horisontin vaakaviiva niiden välissä ja jossain kaukana tulinen valoilmiö, auringonlasku tai palava metsä. Mikko Paakkola maalaa samaa arkkityyppistä maisemaa yhä uudelleen, vuodesta toiseen. Kuten näyttelyn nimikin kertoo, hän etsii tietä merten taakse tai äärettömän tuolle puolen.” Timo Valjakka, HS 29.08.2025
Ateljee, Taiteen talo, Turku. Valokuva Vesa Aaltonen
