mikko

Kuva: Turun Sanomat 24.03.2015

 

Mikko Paakkola: Puheenvuoro Turun Taideakatemian seminaarissa  22.04.. ”Kohti kansainvälistyvää taiteilijuutta”; (tekstiä muokattu blogikirjoitutsa varten)

Aloitetaan aivan alusta: tulen tähän tilaisuuteen kutsuttuna puhumaan kansainvälisyydestä taiteessa. Aion siis pitää puheen, ja aion pitää sellaisen puheen jota puheidenpitäjien ohjekirjassa sanotaan huonoksi puheeksi. Aion puhua itsestäni. Tämä on hyvien puheiden opaskirjan mukaan kuolemansynti, mutta tähän minulla on syyni. 

Ensinnäkään kansainvälisestä taiteesta minulla ei ole juurikaan muunlaista asiatietoa kuin omaan kokemukseen pohjautuvaa. Framen ja Cuporen ja OKM:n tutkimuksista löytyy toisenlaista informaatiota, ja statistiikkaa kaipaaville ne tarjoavat hyvää pohjatietoa. Mutta taide ei perustu tietoon, ja taide on pohjimmiltaan hyvin henkilökohtaista. Siis aina sen oman itsen tuottamaa. Toiseksi haluan siteerata kuuluisaa belgialaistaiteilijaa Jan Fabrea, joka potkittiin juuri pois toimestaan kuraattorina Kreikassa, väitettiin hänen vetävän kotiinpäin. Puolustuksekseen hän vastasi : Taiteilija puhuu aidoimmin teostensa välityksellä; tämä minä olen ja tätä minä teen. Eli jokaisen taiteilijan keskiössä on taiteilija itse. Tämä on parasra hyväksyä de facto.

Ensinäkemältä olen oikea henkilö: olen syntynyt 55-vuotta sitten Lappi Tl-nimsellä paikkakunnalla, joten minulla on vielä multaa sormissa, ja parhaillaan osallistun suomalaisen taiteilijaryhmän kanssa Supermarket-messuille Tukholmassa. Vaikken edustakaan Suomea, olen suomalinen taiteilija joka työskentelee muuallakin kuin Suomessa. Ja jolla on sitä multaa sormissa. Suomalainen taiteilijaryhmä tunnetaan kylillä nimeltään Ilomiehet. Supermarket tunnetaan kylillä nimellä Supermarket. Tämä on kansainvälistä taidemessukonseptia ironisesti lainaava näyttelymuoto, jonka nimi pitää sisällään puhtaan kaupallisen tavoitteen. Niinkuin kunnon taidemessuilla asian laita onkin – rahaahan me kaikki tarvitsemme. Messuilla myydään ja tehdään tulosta.. Supermarket-messut eivät kuitenkaan väitä kaipaavansa rahaa, kyseessä on ensisijaisesti tapaamisfoorumi. Siihen voivat osallistua vain taiteilijavetoiset galleriat tai ryhmät. Siis voittoa tavoittelemattomat organisaatiot. Siitä tulee tämän konseptin erikoisuus. Siinä myös menestyksen avain. Tapahtuma on ollut hengissä ja voinut hyvin aina vuodesta 2007 synnyttyään vastavoimana äärimmäisen kapeasti profiloituneelle messutapahtumalle Market. Tämän syntyhistoria puolestaan juontaa juurensa Tukholman Sollentunassa pyörineeseen aikuisen oikeaan taidemessutapahtumaan, Konstmässan, joka heikon johtamisen vuoksi päästi sisäänsä eliitin näkökulmasta kyseenalaisia kykyjä. Kuten minut vuonna 2000. Myin kaikki. Tapahtuman luonne alkoi lipsua messut synnyttäneen galleristin Leif Ståhlen kuoltua. Tarpeellista hajurakoa varten ylin kerros perusti uuden messutapahtuman nimeltään Market, joka on avoinna samanaikaisesti, joten Supermarketin luonne piikkinä lihassa on pysyväistä laatua. Taidefriikin kannalta kuitenkin tilanne on mitä mainion, sillä näillä messutapahtumilla on toisiaan täydentävä vaikutus.

Marketin etsimä hajurako on ehdottoman tärkeä liiketoiminnallisesti. Jos taideteos maksaa satatuhatta, siihen sataantuhanteen on löydettävä hyvä syy, ja sitä hyvää syytä voi olla vaikea löytää, jos vieressä myydään toinen taideteos tonnilla. Täytyy uskoa satakertaiseen kvaliteettieroon, ja helpointa se on jos niitä tonnin teoksia ei ole missään esillä. Tätä maaperää ironisoimaan syntyi Supermarket Art Fair, joka alkoi Konstnärshusetista Tukholman sydämessä.

Tästä näkee myös skandinaavisen mentaliteetin. Taiteilija-kollegio Skandinaviassa ei näe kvalitatiivista eroa sadantonnin ja tonnin taiteilijoiden välillä. Ja jos näkee, tämä hyvinkin helposti kääntyy tonnin taiteilijan eduksi. Niin meillä kuin naapurimaassamme on hieman kaksijakoinen suhde taiteen myymiseen; toisaalta kukaan ei sylje rahan päälle, toisaalta taideteoksilta odotetaan niin kutsutusti toisenlaisia arvoja, Toistaiseksi näiltä toisenlaisilta arvoilta puuttuu kuitenkin tyhjentävä määritelmä.

Tukholmalaiset osoittivat kuitenkin tässä, millaista elämä on: jos eliitti haluaa kaventaa elintilaa, alakerrassa voi syntyä jotain ihan muuta. En ole nähnyt näin radikaalia vastavetoa missään muualla, sillä taloushierarkia on eräs taidetoimintojen perusstruktuureista, muualla maailmassa ja Björn Wahlroosin kirjoituksissa oletetaan hinnan määrittelevän laadun eikä yksikään vaihtoehto-organisaatio kuvittele kykenevänsä haastamaan eliittiä kvalitatiivisesti. Muuten kyllä; eliitin ominaisuus on olla aina liikkeessä, joten kilpailijoita tulee ja eilisen eliitti on tämän päivän jarru ja niin edelleen, mutta missään muualla nollabudjetilla ei olla kuviteltu pestävän miljonääriklubin taideharrastusta lattianrakoon. Paitsi Ruotsissa. Kansankoti kun on kyseessä.

Suomalaisilla on tähän toisenlainen näkökulma. Suomessa eivät galleriat, museot eivätkä taiteiljavetoiset organisaatiot kilpaile eliittiasiakkaista. Eliitti on suljettu eikä suljetussa ympäristössä kilpailla. Suomi on luokkayhteiskunta, jossa oletettu taiteilijaeliitti muodostaa ryhmän, johon kaikki olettavat kuuluvansa, mutta koska niin galleristit kuin järjestökenttäkin ovat epävarmoja luokkataistelun kulloisestakin tilanteesta, taiteilijat joutuvat käymään keskenään veristä sotaa oletettuun eliittiin kuulumisesta. Turhaa puuhaa: todellinen eliitti osaa hoitaa asiansa kaikessa hiljaisuudessa. Taistelutanner näkyy Tukholmassakin – ei niin että suomalaiset puukottaisivat toisiaan selkään Tukholmassa, siihen pystyy kyllä ihan hyvin kotonakin, mutta fokus on vähemmän Tukholmassa kuin Suomessa. Tavoitteena ei ensisijaisesti ole esittäytyä yleisölle, vaikka tämäkin puoli tulee väistämättä toteutumaan, sillä tapahtuma on avoin. Ensisijainen tavoite on ilmoittaa Suomessa odottavalle huippu-urheiluyksikölle kisajärjestys. Siihen satsataan, eikä falunilaisen taidetilan Se Konst työryhmä ”Ilomiehet – Glädjemen” oikein ole tahtonut saada näkyvyyttä suomalaisessa tiedottamisessa. Suomalaiset kansainvälistyvät toisilleen, sillä muu maailma ei kuulu meille emmekä me siihen. Me emme elä oikeassa maailmassa, me elämme täällä omassa somassa perhepiirissä. Mutta aina joskus ilmestyy myös niitä mustia lampaita.

Tämä kaava näkyy myös kansainvälisten hankkeiden rahoituksessa. Rahoitusta jaetaan tunnustusluontoiseti, ei kvaliteetin eikä kvantiteetin eikä hankkeen ulkomaisen ulottuvuuden vaan kotimaisen pärstäkertoimen mukaan. Rahoittajat manifestoivat: nämä taiteilijat näyttävät hyviltä ja kuuluvat listoillemme. Tämä mentaliteetti on olennaisen suomalaista. En väitä etteikö muuallakin taiteilijoita listattaisi, sillä listaaminen on aina kivaa, melkein yhtä kivaa kuin listiminenkin, mutta muualla maailmassa tällä on lähinnä viihdearvo.

Surkuhupaisimmillaan mielenlaatu näkyi Aalto-yliopiston julkistamassa hankkeessa luoda taiteelle kriteeristö. Ehkä Aalto-yliopistossa pyritään määrittelemään näitä edellä mainitsemiani toisenlaisia arvoja. Se on hieman samanlainen pyrkimys kuin opettaa tekoälyä naimaan.

Muistan joskus ihmetelleeni sitä kuinka suomalaistaiteilijat valittivat sitä, ettei heidän Tukholman-projektistaan kirjoitettu tsrpeeksi Hesarissa. En vieläkään ymmärrä, miksi pitäisi. Toki se on kivaa että Hesarissa kirjoitellaan, mutta eikö oikeampi foorumi Tukholmassa olisi Svenska Dagbladet tai Dagens Nyheter. Ja sitä saa mitä tilaa: Dagens Nyheterin blogisti Lars Epstein otsikoi artikkelinsa Supermarket-messuilta ”De Finska Glädjemen roar pä konstmässam vid Telefonplan”. Tämä ylevöittää mieltä huomattavasti enemmän kuin pari riviä Helsingin Sanomissa. Eikä tarvitse valittaa siitä etteikö Tukholman-projektista kirjoitettaisi.

”De Finska Glädjemen roar pä konstmässan vid Telefonplan”.(Petri Hytönen, Henri Susiluoto, Antti Arkoma)

Nyt tietenkin kuulijakunta voi ihmetellä, millä lihaksille täällä louskuttelen leukojani. Vastaus on: olen ainoa laatuani. Tämän sanoi julki Brysselin taidemessujen avajaisissa eräs Belgian menestyneimmistä taidemaalareista, Michel Mouffe, joka hoippuessaan vastaani kolmen promillen humalassa otti minut tukevaan halaukseen ja huusi: Mikko Paakkola, ainoa tuntemani brysseliläinen taiteilija joka ei aja silloin kun ottaa. Ja kaikki muut taiteilijat kun luulivat että olen ainoastaan ainut brysseliläistaiteilija joka osallistuu jääkiekon veteraaniturnauksiin Ruotsissa. Toisin sanoen minulla on jonkinlaista kansainvälistä kokemusta eli ympäripyöreästi ilmaistuna ”I’ve been around”.

Itsekin ihmettelen sitä että olen täällä puhumassa; en pelkästään siksi että minun pitäisi olla Tukholmassa Supermarketissa Ilomiesten kanssa ja kiirehtiä samoin tein purkaamaan näyttelyäni Brysselissä. Ihmettelen tätä siksi että olen ollut alalla jo kolmenkymmenen vuoden ajan, ja kolmenkymmenen vuoden ajan suomalainen taidekenttä on käynyt keskustelua kansainvälisyydestä. Mikään ei siis ole muuttunut. Tai on monikin asia, meille otetaan nykyään ulkomaalaisia vastaan polttopullojen välityksellä. Ennen ei ollut ulkomaalaisia vastaanotettavaksi ja polttopullot kuuluivat tavisotaan. Mutta olemme edelleenkin eristäytynyt pieni valtio kaukana Pohjolassa, missä pohdimme omalla kummallisella kielellämme omaa identiteettiämme ja kansainvälistymistä oudosta näkökulmasta ikään kuin emme kuuluisi muuhun maailmaan emmekä olisi muun maailman kanssa tekemisissä.. Ja itse asiassa aika hyvä niin: tämä tuottaa aina kaikenlaista kummallista kuten Kaurismäkien elokuvia ja veret seisauttavaa metallimusiikkia. Joten jatkakaamme kansainvälisyyden pohtimista.

Omalta kohdaltani haluaisin väittää että olen enemmänkin ajautunut kuin hakeutunut kansainvälisyyteen. Aivan lyhyenä elämänkertakatsauksena kerron opiskelleeni täällä Turussa, piirustuskoulussa vuosina 1981-85, ja toimin tuntiopettajana tässä samaisessa oppilaitoksessa pian valmistumiseni jälkeen. Pestillä oli kuitenkin loppunsa, ja soitin läänin taidetoimikuntaan Maria Merikannolle sanoakseni että rupean tästä nyt sitten läänintaiteilijaksi. Hän sanoi ettet muuten rupea. Ei hän suoraan sanonut että lähde helvettiin täältä, mutta sanoi, että jos toimin oikein taitavasti voisin saada opetusministeriön jatko-opintoapurahan Pariisiin.

Toimin taitavasti, ja opiskelin Joel Kermarrecin ateljeessa L’Ecole Nationale Supérieure des Beaux-Arts’ssa 88-90. Käänteentekevä tapahtuma. Olin toki siihen mennessä jo ehtinyt osallistua muutamaan kansainväliseen näyttelyyn; piirustuskouluvuosinani rehtorimme Olavi Ermala yritti saada minua pääpalkintosijoille puolalais-suomalaisessa grafiikankilpailussa, ja miltei onnistuikin, mutta päädyin luopulta kunniamaininnalle, mikä sekin jo kovasti hiveli turhamaisuuttani, sillä luulin olevani niin jumalattoman hyvä että toisen vuosikurssin opiskelijana päihittäisin suurimman osan sekä puolalaisesta että suomalaisesta ammattikunnasta. Tiedä sitten, olisiko siitä pääpalkinnosta ollut niin kovasti iloa: siihen kuului kourallinen zloteiksi nimitettyä sosialistiseen liiketalouteen sidottua leikkirahaa ja kiertoajelu Puolan asevoimien tykkiveneellä. Minulla oli tässä kaksi ajatteluvirhettä, jotka haluan nyt tuoda esiin. Ensinnäkin: tämä ei ole nyrkkeilykehä, jossa päihitetään kollegoita, vaikka tyrmätyksi voikin tulla, Toinen on sitten se, että raadin jäsen eli rehtori toimi sekä oppilaansa että oppilaitoksensa puolesta. Pienimuotoinen menestys ei ollut kiinni puhtaasti taiteellisista ansioista. Niitä puhtaita ansioita jaetaan aika harvakseltaan, tosin näinkin tapahtuu. Esimerkiksi tämän koulun entinen, ehkä nykyinenkin oppilas Heli Mäki-Arvela voitti vuonna 2000 pääpalkinnon Belgian Oostendessä eurooppalaisessa maalaustaiteen kilpailussa. Siellä ei ollut piirustuskoulun rehtoria raadissa. Ainakaan uskoakseni.

Ensimmäisen yksityisnäyttelyn maamme rajojen ulkopuolella pidin vuonna 1985 tavattuani Rauman Biennale Balticumissa, jälleen kunniamaininalle päässeenä, uumajalaisen pronssimitalistin, joka kutsui minut pitämään paikalliseen Joella-galleriaan (Turun taidgraafikkojen tila) näyttelyä. Ero Joellaan oli kuitenkin merkittävä: mitään galleriavuokria ei peritty, en tosin juurikaan kiinnittänyt tähän huomiota. Pakkaamisestakin opin yhtä ja toista: ensinnäkin sen etten osaa rakentaa kuljetuslaatikoita. Tilattuani kuljetusfirman päiväksi x klo 10.00, ähelsin rappukäytävässä vielä kello 2 aamuyöllä ihmettelemässä, miksi kulmat eivät pysy suorina ja miksi laudat irtoavat naulauksistaan. Kello kolme siirsin työmaan pihalle, kello viisi menin nukkumaan ja kello kaksitoista heräsin huomatakseni että boksi on edelleenkin pihalla. Soitin paniikissa kuljetusfirmaan: liian iso laatikko. Olin tilannut kuljetuksen paketille kooltaan 150 x 150 x 30 koska taulujen, joita lähti kymmenen, mitat olivat 150 x 150 x 3 per teos. Jostain mystisestä syystä paketin ulkomitat eivät vastanneet tilaustani. Se oli lihonut, ja paljon. Kuljetusliikkeessä kuitenkin oltiin ammattilaisia. Auto vaihdettiin ja lankuista ja jätepaperista viritelty hökötykseni kulki Pohjanlahden poikki ja herätti sittemmin suurta huomiota vastaanottajien keskuudessa. Tyydytyksekseni myös sisältö. Näyttely ei tullut takaisin samassa paketissa.

Uumajassa sanoivat että tämä on sitten ensimmäinen kansainvälinen näyttelysi. Purskahdin nauruun; kansainvälisyys ei ollut käynyt mielessänikään; minä halusin maksavaksi jäseneksi Taidemaalariliittoon.

Jotkut unelmista voivat toteutua. Kuten unelma maksettavista jäsenmaksuista Taidemaalariliittoon. Tosin sinnekin minun piti mennä Pariisin kautta. Pariisista en osannut edes unelmoida. Kun sitten palasin Pariisista parin vuoden kuluttua en halunnut enää maksavaksi jäseneksi Taidemaalariliittoon enkä minnekään nuuallekaan, mutta koska opettajani Joel Kermarrec oli tavannut suomalaisen taidedelegaation, hän sanoi että voisi olla fiksua koittaa kuulua kalustoon. Ja rehellisesti sanottuna parempi niin. Myynneilläni taidemaalariliiton kautta olen varmasti kuitannut parinsadan vuoden jäsenmaksut, joten aina joskus kannattaa kuulua johonkin. Pariisissa olin kuitenkin törmännyt toisenlaiseen maailmaan. Ei siellä listattu järjestöjen jäsenyyksiä eikä jaettu apurahoja. Kalustoon kuuluttiin gallerioiden kautta. Näyttelyvuokria siellä eivät maksaneet muut kuin harrastajataiteilijat harrastajataiteilijoille soveltuvissa gallerioissa. Joten uumajalaisen gallerian toimintatapa olikin sääntö eikä poikkeus. Pätee kaikkialla läntisessä Euroopassa, Berliini mukaan lukien, ja olisikin suotavaa että suomalaiset taiteen viejät ja tuojat pyrkisivät tässä kohti yhdenmukaista Eurooppaa. Vientipuolella ymmärtäisimme sen, mistä ei kannata maksaa eli ei ainakaan näyttelytilasta, ja tuontipuolella miettisimme, miten voisimme saada aikaan näyttelyjärjestelmän, jossa artisti ei maksa. Tämä auttaisi suunnattomasti kansainvälisessä yhteistyössä, ja silloin voisimme nähdä muutakin kuin Aiweiweitä.

Ja aivan ehdottomasti: itse kukin tekee omilla rahoillaan mitä haluaa, mutta Suomen ulkopuolella ei kannata suostua ainoaankaan tarjoukseen, jossa taiteilijalta odotetaan rahaa. Suomi on sitten oma lohkonsa, mutta kuten jo aikaisemmin sanoin: me emme kuulu oikeaan maailmaan, me olemme satumaa jossa on omat kummalliset käytäntönsä. Jos jonkun unelmana on pitää maksullinen näyttely Pariisissa tai Berliinissä tai maksaa biennaaleista tai messumetreistä niin siitä vaan. Kyllä unelmista täytyy voida tehdä totta, mutta jos siitä pitää maksaa, niin toivottavasti siinä mennään omilla rahoilla, ei taiteen tukirahoilla. Taidemaalariliiton jäsenmaksujakaan varten ei myönnetä apurahoja.

Joel Kermarrec

Palattuani Pariisista päädyin jälleen opettamaan tänne, ja tällä kertaa luvassa olivat potkut otettuani vastaan Suomen Kulttuurirahaston residenssiapurahan Grez-sur-Loingiin Pariisin eteläpuolelle Ranskaan vuonna 1995. Olin ensimmäinen residenssistipendiaatti, ja sovin silloisen koulun johtajan kanssa voivani palata takaisin töihin, mutta kuinkas sitten kävikään: paluuta ei ollut. Tämä kertoo erään seikan. Kadehtiahan me kaikki osaamme, niin minä kuin muutkin. Itse kadehdin kaikkia pitkien apurahojen varassa työskenteleviä taiteilijoita. Samoin kadehdin niitä joilla on muuten vain pysyvät kuukausitulot. Pystyn kuitenkin elämään kateuteni kanssa, vitutuksen kohteita löytyy ilmankin että miettii muiden saamia apurahoja. Koska joku niitä kuitenkin aina saa. Ja aina jollakin menee vielä tätäkin paremmin, joku voi saada apurahoja ja tämän lisäksi vielä myydä teoksiaan. Siinä on tosi syntisäkki. Mutta kateuden alueella ulkomaat on täällä jonkinlainen kipupiste, ei ainoastaan taiteessa vaan muutoinkin, ja uskon tähän olevan syynä sen että me emme usko ulkomaita oikeasti olevan olemassakaan. Niistä kertovilla jutuilla on tarkoitus vain leuhkia, ja leuhkijoille on syytä näyttää kaapin paikka. Joten en enää juurikaan ota puheeksi sitä että olen ollut muuallakin kuin ruotsinlaivalla, ja sielläkin vain ostaakseni tax-freestä kaljaa ja karkkia.

Meillä oli tuolloin, siis menetettyäni palkkatyösuhteen kaksikymmentä vuotta sitten, kuitenkin jo reipas viisihenkinen perhe, jossa jälkikasvu mukavasti mahtui Ladan takapenkille. Koska isä, äiti ja kolme lasta kaipaavat lämmön ja huolenpidon lisäksi myös ruokaa, näin rahvaanomaisesti sanottuna “laitoin muijan töihin”. Työpaikka löytyi Brysselistä, jonne sitten menimmme Ladoinemme kymmeneksi vuodeksi. Pätevä vaimo ja kestävä auto. Oli ehjä Brysseliin asti.

Vaimon työpaikka takasi noiksi kymmeneksi vuodeksi sen, mistä nyt muita kadehdin: taloudellisen perusturvallisuuden. Tämän toivoisi osaksi kaikille luovilla aloilla työskenteleville, sillä aika hankalaa sitä on paneutua sinisen ja sinisen ja sinisen ja vähän punaisemman välisiin ongelmiin jos koko ajan on mietittävä, miten selvitä ulosottoviranomaisista ja riittävätkö rahat euron hampurilaiseen tai viiden euron pizzaan. Ei siinä tilanteessa myöskään ihan hirveästi suunnitella New Yorkin debyyttiä. Joten jos täällä on henkilöitä, jotka voivat olla edes jollain tavoin vastuussa taiteen rahoituksesta, minulla on selvä viesti: unohtakaa projektit ja rohkeat hankkeet ja voimauttava taidetoiminta. Keskittykää toimeentuloon. Siten että taide olisi ensin, ei sivutyömarkkinat. Projekteja ja rohkeutta ja voimaa löytyy kyllä taiteilijoistamme pyytämättäkin. Jos me vain saisimme kaurapuuroa. Ja silloin tällöin myös punkkua ja patonkia, jotta vosimme joskus edes kuvitella sen ulkomaailman olevan olemassa. Sen jossa nautitaan myös camembertiä.

Nyt sitten pieni huomio harhakuvien välttämiseksi: koti-isyys glorifio taiteen harjoittajaa yhtä paljon kuin koti-äitiys. Eli ei lainkaan. Eikä vakavarainen elmämänkumppani tee kenestäkään taiteilijaa. Jos puolison siivet eivät ole taidepiireissä, puolison siivellä ei niihin käsiksi pääse. Taiteen maailmaan ei voi missään kävellä sisään kuin avoimesta ovesta, ei edes ulkomailla. Kuka tahansa ymmärtää tämän jos vaivautuu hetkeksikään ajattelemaan sitä, miten raadollista kilpailu on jo pelkästään Turun kaupungissa. Tänne ei kannata tulla ilman suhteita, täällä on omiakin kellokkaita riittämiin. Sama koskee myös muuta maailmaa. Siellä on niin Pariisissa kuin Brysselissäkin jo valmiiksi vuoroaan odottamassa liuta paikallisia taiteilijoita. Ja heistä monet ovat yksinkertaisesti helvetin hyviä. Ja sen lisäksi taitavia sosiaalisesti. Ja tämän päälle jotkut heistä ovat jo syntyessään verkostoituneita. Täytyy olla niin kutsutusti muita avuja. Toki myönnetään: jos puolisolla on sairaan paljon rahaa, taidepiirit kumartavat ja ovet aukeavat kaikkialla. Jopa Suomessa. Palkkatuloilla ei kuitenkaan voi saada niin sairaan paljoa rahaa. Ei edes Brysselissä. Kymmenen vuoden kuluttua olin kuitenkin brysseliläinen taiteilija, kuten pieni anekdootti autoilusta ja alkoholista osoitti. En siis varsinaisesti kansainvälinen vaan nimenomaisesti brysseliläinen, mutta tämä puolestaan tarkoittaa myös kansainvälisyyttä, sillä Bryssel on lähtökohtaisesti kansainvälinen kaupunki, jo historiallisista syistä, ja taidekaupunkina ehdottoman kansainvälinen, sen hyvine ja huonoine puolineen.

Vuosien saatossa olen saanut sielltä sellaisen määrän ylistävää kritiikkiä sikäläisessä lehdistössä että ellen asuisi Suomen Turussa kusi olisi noussut jo kauan sitten päähän ja korkealle sen yläpuolellekin. Kun päähän sitten taputetaan vasaralla niin nestetasapaino säilyy.

.

La Libre Belgique, Supplément des Arts, kansilehti; 26.02. – 03.03. 2016

Olen täällä tässä ja nyt vain piipahtamassa, huomenissa sorvin ääreen, mikä ei tarkoita niinkään jatkojuoksua Supermarket-messuilla vaan sen sijaan yksityisnäyttelyn purkamista Brysselissä. Siellä minulla on ollut esillä kolmen teoksen kokonaisuus nimeltään horisonttihumala – ivre d’horizon paikassa nimeltään Office d’Art Contemporain – Nykytaidevirasto. Brysseiliin sopiva nimi. Näyttely lähti jo helmikuussa, ja arvostelu La Libre Belgiquessa ilmestyi lähes välittömästi. Täytyy myöntää että kokonainen aukeama ja kansilehti Euroopan pääkaupungissa ilmestyvän sanomalehden kulttuuriliitteessä hivelee itseunto-ongelmista kärsivää taiteilijansieluani. Kaksi sivua tarkoittaa tietenkin melkoista ylistyslaulua, en kuitenkaan lähde nyt kaikkea kääntämään. Tuon kuitenkin tekstistä esiin erään huomionarvoisen seikan. Minusta kerrotaan se, kuinka tämä kirveelläveistetyn näköinen taiteilija on löytänyt lohen ja akvaviitin kauniit maut ja kotimaansa karun luonnon. Tekstissä myydään taiteilija Mikko Paakkolaa. ja taiteilija Mikko Paakkola tulee Suomesta. Ja Suomeen liitetään mielikuva ankarista luonnonolosuhteista ja niiden muokkaamasta mielenlaadusta, joka on kaukana sivistyneemmän maaperän tarjoamasta hienostuneisuudesta. Mikäpäs siinä, otetaan mitä annetaan, ja jos ja kun katsomme kansainvälisesti menestyneimpiä kulttuurituotteitamme, kaikkien näiden taustalta voidaan penkoa esiin peruskliseet Suomesta ja suomalaisuudesta. Arto Paasilinnan kirjat, Kaurismäkien elokuvat ja räävitön hevimusiikkimme aivan samoin kuin Esko Männikön valokuvat ja osaltaan myös Eija-Liisa Ahtilan videoteokset vahvistavat yleiskäsitystä suomalaisuudesta luontoon sitoutuneena alkuvoimaisuutena. Joten tässä myydään sitä mitä halutaan. Ja helpompaa se on kuin myydä sitä mitä ei haluta.

Mielikuva Suomesta modernina huipputeknologian ihmemaana, joka sävytti Nokian menestystarinaa, oli puhtaasti sisäiseen käyttöön tarkoitettu legenda. Tällaisena me toivoisimme muiden näkevän meidät. Tai eliittimme toivoi. Tosiasiassa meistä ei ole kiinnostuneita juuri muut kuin me itse, mikä koskee muitakin kansakuntia. Vai väittääkö joku täällä olevansa kiinnostunut belgialaisista? Mielikuvamaailmassa meihin liitetään ensimmäisenä luonnonläheisyys, sitten tulevat koululaitoksen Pisa-menestys ja nyt jo alasajettavana oleva hyvinvointiyhteikunta. Jälkimmäisin on sitten muiden luoma legenda ulkoiseen käyttöön, ja sen on synnyttänyt sijaintimme todellisen hyvinvointiyhteiskunnan eli Ruotsin naapurissa. Suomi ei todellisuudessa milloinkaan ole päässyt pohoismaisen hyvinvointivation tasolle, mutta tätä ei nyt kerrota edes meille muista puhumattakaan. Pisa-menestys on puolestaan seurausta aikoinaan paljon porua herättäneesttä perukoulu-uudistuksesta, joka takasi jokaiselle kansalaiselle yhtäläiset koulutusmahdollisuudet, mutta tälläkin on pitkä histortiallinen taustansa. Kansakoululaitos oli edistykellisyydessään vallankumouksellinen jo synnyinvuosinaan. Kansainvälinen tunnustus on selitys slle, miksi meillä ei enää haikalla lahjakkaille suunnattujen maksullisten erirtyiskoulujen perään. Kotimaisen koululaitoksen ulkomailta saama huomio on suojannut suomalaisen peruskoululaitoksen suomalaisten päättäjien toimenpiteiltä. Tätä emme kehtaa romuttaa, ainakaan tieotosiesti, muutoin menee maine. Eliitin kannalta tasa-arvoinen peruskoulu on kuitenkin kiusallinen järjestelmä: se antaa mahdollisuuden kaikille, myös minulle, Lappi Tl:n pojalle. Korkeakoulutukseemme olemme kuitenkin onnistuneet ajamaan huippuyksikköajattelun siemenet, ja se kantaa hedelmää: suomalaisyritykset eivät menesty. Mutta risut ja männynkävyt. Siellä ne vaan ovat pöpelikössä, ja sitä meillä riittää. Enemmän kuin pikseleitä. Joten myykäämme sitä mitä meillä on ja kansainvälistykäämme pöpelikköjemme avulla, korpikuusen kyynelistä voi syntyä aitoa brändiä.

La Libre Belgique, 26.02. – 03.03. 2016

Oma salaisuuteni Belgian pääkapupungissa on ollut pariisilaisessa galleristissa. Ennen maastamuuttoa olin ehtinyt aloittaa yhteistyön Galerie de la Ferronneriä pitävän Brigitte Négrierin kanssa. Suomeksi galleristille peräti osuva sukunimi: orjakauppias. Tähän johti joukko sattumia sekä taustani L’Ecole Nationale Supérieure des Beaux-Arts’in opiskelijana, mitä kautta minulla ja galleristilla oli muutama yhteinen ammatillinen tuttavuussuhde. Sanottakoon tämä suoraan. En siis uinut sisään nerokkuudellani vaan ihmissuhdetaidoillani. Jotka eivät kylläkään ole hääppöiset, joten on tässä ollut niitä muitakin avuja kehissä. Esimerkiksi taitavaa laskelmointia.

Pariisissa ja Ranskassa ylipäänsäkin järjestettiin tuolloin liudoittain vapaatarjontaisia taidekilpailuja, joissa näytteille asetettiin kymmenkunta raadin läpäisemää taiteilijaa ja palkintorahat jaettiin jyryttäjien sukulaislapsille tai sedille ja serkuille. Yllätyksekseni pääsin helposti sisään näihin näyttelyihin, ja aika pian huomasin esiintyväni kerrasta toiseen samojen nimien kanssa, joten katsoin, missä galleriassa itse kukin näistä työskenteli. Portfolion kanssa pääsi galleristien kanssa aina juttuun, sillä teokseni olivat jo valmiiksi tuttuja, ja kun sitten suhdeverkostotkin leikkasivat, oli ensinäyttelyn vuoro.

Se ei ollut mikään menestys. Avajaisissa oli hotellimme vastaanottovirkailija, yksi opiskelutoverini, Suomen suurlähetystön kulttuuriattasea puolisoineen ja galleriakiinteistön talonrouva. Avajaiset kestivät neljä tuntia, ja jokaista tuntia kohden varattuna oli kuusi pulloa halpaa punaviiniä. Seuraavana aamuna janotti. Galleristin mielestä tärkeintä ei kuitenkaan ole kävijöiden vaan ostavien asiakkaiden määrä, johon kuivasti totesin että kun ei ole kävijöitä ei ole ostavia asiakkaitakaan. Vieläkin minua askarruttaa se, että avajaisvieraiden joukossa ei ollut ainuttakaan galleristin omaa kontaktia. Ei ystäviä eikä sukulaisia, vain kiinteistönhoidosta vastaava rouvashenkilö. Gallerialiiketoiminta on pohjimmiltaan puhdasta suhdetoimintaa, ja näistä avajaisista puuttuivat tyystiin suhteet joiden varassa toimia. Ja tämä puoli kuuluu gallerialle, ei taiteilijalle. Siitä huolimatta työsuhteemme jatkui kuusi vuotta, ja lopulta teimme myös kohtalaisen hyvää tiliä. Tämä tapahtui sitten Belgiassa, sillä pariisittarella oli käsilaukussaan hyviä suhteita pohjoiseen naapurimaahan, joten hän esitteli tavan takaa taiteilijoitaan Brysselissä. .

Taidebusineksessä kannattaa pitää aina mielessä yksi asia: raha ei ole määräävä tekijä vaikka siitä aina puhutaankin, ei kuitenkaan siksi että siitä olisi puutetta. Päinvastoin; useimmiten taidekaupan pariin päätyvät henkilöt joilla sitä on liikaa. Raha on väline, jonka kanssa leikitään, ja sen kanssa leikitään kissaa ja hiirtä. Eli kuka syö kenetkin. Taiteen maailmassa oletetaan jokaisella olevan sitä. Niin kutsuttu köyhä taiteilija kuuluu absintin, hashiksen ja oppiumjohdannaisten värittämiin modernismin syntyvuosiin, ei nykyaikaan, jossa taidekouluissakin juodaan vain puhdasta pullovettä. Joten jos ja kun itse kukin aina joskus täällä kärsii rahahuolista, siitä ei kannata käydä keskustelua taidepiireissä. Olotilasta tulee helposti pysyvä.

Belgiassa olin Galerie de la Ferronnerien ykkösmyyntituote. Mutta kuten taidemaailmaan kuuluu, pariisilaisgalleristini ei laskenut rahan päälle: ei häntä haitannut se, etten myynyt näyttelyissäni Pariisissa mitään. Häntä haittasi se, että myin Brysselissä. Tässä vaiheessa galleristissa asunut pieni orjakauppias astui esiin, ja hän laati kanssani kirjallisen sopimuksen, joka käytännössä sitoi tuotantoni kahdeksi vuodeksi hänen kellariinsa.

Nyt sitten kaikkien tähän asti kuulemieni hyvien neuvojen vastaneuvo. Taiteilijajärjestöjen juristit ovat aina kehoittaneet kirjallisiin sopimuksiin. Neuvon toisin, ja tämä tulee kokemuksesta. Älkää koskaan allekirjoittako mitään sopimuksia. Pyrkikää välttämään niitä, kaikkialla muualla paitsi Suomessa, sillä täällä se on maan tapa, aivan samoin kuin galleriavuokrat. Mutta me emme täällä elä oikeassa maailmassa. Muualla maailmassa kaikki taidetoiminta perustuu luottamukselle, ja sopimuspaperin tullessa vastaan voitte olla varmoja siitä, että tässä kohdassa luottamusta ei ole. Se ei itse asiassa ole niin ihmeellistä, eiväthän kaikki voi jatkuvasti luottaa kaikkiin, mutta ennen allekirjoittamista kannattaa käydä paperi huolella ja yksityiskohtaisesti läpi siitä syystä että edessänne on todiste siitä että luottamus on punnittavissa lakituvässa, mikä puolestaan tarkoittaa sitä että sitä ei sitten ole lakituvan ulkopuolella. Sopimus tarkoittaa sitä että selän takana oletetaan menevän muutakin kuin kehuja, jolloin odotettavissa on eturistiriitoja, mikä pakottaa lukemaan myös ne rivienvälit ja miettimään kahteen kertaan, mistä on kyse. Ettette tulisi sitoutuneeksi siihen, että teidän teoksianne ei sitten esitetä galleristin kellarin ulkopuolella. Kuten itse tulin sitoutuneeksi.

Sopimuksen rauettua elämä alkoi.

Vaikka minun ja pariisilaisgalleristini liitto lopulta repesikin, minun on annettava hänelle tunnustus. Ei myynti- eikä muista taidoista, vaan siitä että ilman hänen suhteitaan en olisi iki päivänä kyennyt pääsemään alkua pidemmälle uudessa kotimaassani. Brigite Négirer ajoi minut sisään brysseliläiseen taidemaailmaan.

Minä ja Brigitte Négrier, Pariisi 1995

Alkuperäisenä suunnitelmanani oli ottaa tänne skype-yhteys, siis suoriutua puheesta uuden teknologian avullla. Sellaistakin kun kuitenkin on olemassa ja nykymaailmassa se on peräti käyttökelpoista. Mutta ihminen voitti. Saavuin paikalle henkilökohtaisesti, en virtuaalihahmona. Matkasuunnitelmanani oli tutustua Brysselin taidemessuihin ja hieman fiilistellä näyttelyni kanssa, sillä tämä näyttely, kuten useimmat omat näyttelyni. tuottaa minulle suunnatonta tyydystä. Sitten Ilomiesten Tukholman-projekti suostutteli minut mukaansa, sillä aina kun taiteesta on puhe, minut on helppo puhua ympäri. Muut saasvat olla ehdottomia ja elää ilman kompromissejä, itse olen ehdottoman epäehdoton ja otan kiinni niistä tilaisuuksista joita saan. Ainakin yritän.

Tärkein syyni tänne tulooni ei kuitenkaaan ole Ilomiehissä eikä suunnitelmien muuttamisessa. Tärkeimpänä syynä on Turun ammattikorkeakoulun kuvataidekoulutuksen vetäjä Taina Erävaara. Viime keväänä minulle sattui tuplabuukkaus. Olin luvannut samalle päivälle sekä pitää päättäjäispuhetta Turussa että kokata kutsuvieraille Tukholmassa galleria Cupidon 35-vuotisjuhlissa. Minkäänlainen filosofinen usko dualismiin ei ole saanut minua jakautumaan fyysiseti kahtia, ainakaan toistaiseksi. Tässä aine voittaa hengen. Joten minun oli pakko valita, ja valitsin kokkailun, sillä oman työni lisäksi rakastan ruoanlaittoa. Marjatta Nenander, Cupidon galleristi, on myös järjestänyt minulle neljä hyvin tuottoisaa näyttelyä, Turun taideakatemia ei ole järjestämnyt minulle ainuttakaan. Ainakaan toistaiseksi. Rakastan myös äänessäolemista, joten tässä Turun Taideakatemialla oli mahdollisuutensa, niiden tulevien menestysnäyttelyiden lisäksi. Mutta pidin puheeni Tukholmassa, sellaisen 35-vuotisjuhlapuheen. Voisi ehkä sanoa: Money talked. Mutta ei voi. Siinä puhui ystävyys, ei raha. Pitkäaikaisista yhteistyösuhteista tuppaa tulemaan myös ystävyyssuhteita.

Tässä sitä nyt ollaan vaikka muuaalla pitäisi. Ehkä vain siksi että viime keväästä jäi huono omatunto ja haluan pyytää anteeksi. Tai sitten vain lukkarinrakkaudesta. Toimintani tässä juuri sellaista, joka on kaiken kansainvälsitymisen keskeisimmän ohjeistuksen vastaísta. Siihen minulla on tässä annettavana kolme neuvoa. Networking, networking ja networking. Tämä on keskeisin ohjeitus, ei pelipaikalta poistuminen. En kuitenkaan uhraudu: palaan huomenna Tukholmaan ja Brysselin lentoliput minulla on nytkin taskussa.

 

Galleria Cupido 2010

Taiteilijoina me joudumme tekemään valintoja, ja jotkut niistä menevät ytimeen. Ja niitä valintoja on kuunneltava. Me joudumme kysymään sitä, mikä lopulta on tärkeää. Heinrich Böll, saksalainen eksistentialistikrjailija muotoili kysymyksen näin: “Ketä palvellaksesi, ihmistä vai Jumalaa”. Ollako vai eikö olla. Taideteoksen synnyinkysymys.

Eli kaikki me joudumme pohtimaan sitä, mitä olemme tekemässä. Sitten joudumme miettimään sitä, mihin panostamme, milloin ja miten ja kuinka paljon. Ja sitten joudumme vielä miettimään sitä että palvelemmeko me tässä ihmistä vai Jumalaa. Eli oliko se tärkein siinä taideteoksessa vai teoksen ulkopuolella, olemmeko hengen vai mammonan palvelijoita. Dilemma on kuitenkin monimuotoisempi kuin puhtaasti tämä kysymys: ilman sitä mammonaa taideteoksista uhkaa tulla peräti vaatimattomia, niin vaatimattomia että jopa Jumalalla saattaa olla vaikeuksia tunnistaa että häntähän näissä palvellaan.

Vaikka kolme neuvoani networkkaamisesta ovat vedenpitäviä, meidän taiteilijoiden on syytä pohtia ihan muita asioita. Meidän on syytä pohtia taidetta itseään. Ja itseämme. Kolmetoistavuotiaana minulla oli t-paita, jossa luki Taide ja Minä. Tämän luomuksen takana oli Rauman seudun nuorisotyön kuntayhtymän taideleirejä vetänyt raumalainen taidegraafikko Elina Salo. Viisitoistavuotiaana pidin t-paitaani naurettavana, kuusitoistavuotiaana mauttomana ja kahdeksantoistavuotiaana mahdottomana. Napakarvat näkyivät. Nykyisin pidän sitä nerokkaana. Se kertoo siitä, mikä taiteilussa on oleellisinta: substanssi. Ja se syntyy siitä että taitieilija puhuu aidoimmin teostensa välityksellä, kuten Jan Fabre sanoi. Vaikka maine ja kunnia tuleekin taatusti helpoiten suhdetoimintaan satsaamalla, taiteessa voi olla pohjimmiltaan kyse niistä muista arvoista. 

Taiteessa substanssi on ongelmallinen asia, kuten Aalto-yliopiston haihattelu osoittaa. Sitä ei olla milloinkaan missään yksiselitteisesti määritelty, vaikka yritystä on ollut aina Aristoteleen ajoista asti. Lisäksi se jää helposti sosiaalisten verkostojen alle. Kun networking on prioriteetti, miten sitoutua substanssiin? Tämä näkyy muillakin intellektuellin elään alueilla, esimerkiksi maahanmuuttajien tapauksessa sosiaalisen pääoman puute johtaa helposti eristäytyneisyyteen, mikä puolestaan voi johtaa hieman autistiseen keskittyneisyyteen. Myönnettävä tämä on ihan omaltakin kohdalta. Pariisissa opiskellessani ainoa tapani kommunikoida oli teosteni välityksellä sillä en tuntenut ketään enkä osannut kieltä. Tämän seurauksena työskentelin paljon, ja myöhemmin olen kuullut opiskelutoverieden pitäneen minua täysin kylmäverisenä omaan itseeni paneutuvana tyyppinä, johon ei saa kontaktia. Ei saanutkaan. Pariisilaisessa slangisanastossani oli pahoja puutteita. Silloin se ei ollut niin kauheaa, siillä rakastin ja rakastan työtäni, enkä ymmärrä edellenkään mitään pariislaisten mielipiteistä. Hulluja nuo gallialaiset. Baaririekkumisessa olin tosin takuuvarmasti ulkokehällä. Ketään ei kiinnosta murtaen mongertava metsäläinen kun paikalla on kolmannen sukupolven kulttuuriperheiden kasvatteja. Tämä oli vaivanani aikoinaan jo Turussa, ihmissuhdetaitoni eivät ole milloinkaan olleet niitä parhaita puoliani. Ja se murrekin on aina ollut väärä. Sosiaalisen pääoman puute on johtanut substanssiin satsaamiseen, mikä on aivan aidosti autistista omaan minään keskittymistä; tämä on todettu myös kotimaisen kritiikin piirissä, ei tosin minun suhteeni. Minua on voinut haukkua ihan huvikseen, ilman substanssiakin. Kehuissa onkin sitten ollut mukana sitä aitoa asiaosaamista, ainakin omasta mielestäni. Sisäänpäinkääntynyt keskittyminen voi tuoda valoa maailmaan, myös kritiikin maailmaan.  

Enkä tiedä, onko ikiomaan ilmaisuun sitoutuminen lopultakaan niin vakava rikos, vaikka se haittaisikin suhdetoimintaa ja ehkäisisi ministeriöjargonin mukaisten ”kansaivälisten menestytarinoiden syntymistä”. Kaarina Kaikkonen muotoili tämän Ranskassa Montbéliardin nykytaidekeskukseen rakentamansa installaation yhteydessä. Hän katsoi teostaan ja lausui kuraattorille rehellisen mielipiteensä: I love my work. Eikä tämä ehkäissyt millään tavalla mitään. Joten käy se näinkin. Taide ja Minä.

Alusssa totesin olevani ensi näkemältä oikea henkilö luennoimaan kansainvälisyydestä. Toisaalta en ole sitä ollenkaan. En kuulu siihen kategoriaan taiteilijoita, joista puhutaan kansainvälisessä taidekaupassa. Kolmekymmentä vuotta sitten siihen ei kyllä kuulunut kukaan muukaan suomalainen taiteilija, joten minun olisi kuulunut olla täällä puhumassa kolmekymmentä vuotta sitten. Nyt meillä on Esko Männikkö ja Eija-Liisa Ahtila ja pari galleriaakin tekee aidosti kansainvälistä työtä. Siltikään mikään ei ole muuttunut, vaikka meillä onkin nyt käytössämme muutama henkilö joilla on kokemusta aiheesta. Olemme edelleenkin outo ja eristäytynyt kansakunta kaukana Pohjolassa ja elämme siinä satumaailmassa jossa artistit maksavat ja taiteen myyminen on syntiä. Kansainväliseen taidekauppakategoriaan kannattaisi kuitenkin kuulua. Sieltä voisi tulla rahaa. Ja paljon. En silti tiedä, onko se minua varten. Se vaatii niin suuria uhrauksia ja sen tyyppistä sitoutumista etten usko että olisin voinut selvitä siitä hajoittamatta minuuttani. Olen kuitenkin maalaispoika, jolla oli 13-vuotiaana t-paita jossa luki Taide ja Minä.

Nyt Ilomiesten tuottamassa t-paidassani lukee Oli Ilo ja sunnuntaina lennän Brysseliin katsomaan viimeistä kertaa näyttelyäni, josta voin todeta Kaarina Kaikkosen tapaan: I love my work. Käy tämä näinkin. 

 

Office d’Art Contemporain, Bruxelles 2016

(Kuva: Jacques Dujardin)

---