Teemu Saukkonen, ”Ecce Homo”, 20.03. asti Galleria Rankka, Makasiini L3, Jätkäsaari, Helsinki
To-pe 14 -18, la-su 12-16, https://www.facebook.com/Galleria-Rankka-1622459391338952/
”Olen vanhan koulun ihmisiä”. Näin sanoi taidemaalari Teemu Saukkonen useammankin kuin yhden kerran ripustaessamme hänen näyttelyään ”Ecce homo” galleria Rankkaan. Niin olen minäkin, joten mikäpäs siinä, sopii molemmille. Näyttelystä tuli aika synkkävireinen näkemys tämän päivän maailmasta öljyväreillä taitettuna. Katsomisen arvoinen ja yllättävä, sillä esillä on teoksia aina vuodelta 2007, ajalta jolloin kukaan vielä ajatellut mitään pikku Aylanista eikä monesta muustakaan asiasta. Finanssikriisit eivätkä mitkään muutkaan kriisit koskisi Suomea. Nyt nähtynä näyttely on miltei pelottava. Saukkosen on pakko olla selvänäkijöiden sukua.
Vanha koulu tarkoittaa muunmuassa sitä että tuomarit ja juomarit ovat erikseen; August Ahlqvistit teilaavat ja Kivet ja Leinot ottavat tuikut murheeseen eivätkä ryhdy haukkumaan toisiaan. Roolitus on selvä. Tai oli, tämä oli ennen some-aikaa.. Nykyään voi twiitata ja ryypätä samaan aikaan eikä kukaan ihmettele mitään. Someajan media käyttäytyy perin eri tyyliin kuin suurten runoilijoiden aikaan.
Vanhan koulun taiteilijat kuitenkin olettavat arvosteliojoiden tekevän itse työnsä, joskus tulee risuja ja joskus pyyhkeitä. Siihen ei puututa. Paitsi baarissa. Tämä oli ihan hyvä ja kunnioitettava järjestys ennen kuin muuan kiinalaistaiteilija meni poseeraamaan rantakivikolle pelleillen olevansa rantaan ajautunut lapsen ruumiis.
Ikonisesta kuvasta tuli ikoninen teko. Taiteilija siirsi taiteen pois omalta hiekkalaatikoltaan, tämä teko riisui kaikki mahdollisuudet arvoarvostelmiin, teko ei ollut hyvä eikä paha, ei ruma eikä kaunis. Taiteilija siirsi tekonsa kaiken taidetta koskevan arvioinnin ulkopuolelle. Ja kaiken muunkin arvioinnin. Teko vain yksinkertaisesti herätti huomiota. Se oli teko joka tuli silmille, olipa taiteesta kiinnostunut tai sitten ei. Sinänsä ymmärrettävää että tämän teon tekee juuri kiinalainen, ja juuri sellainen kiinalainen jonka taide on ”enemmän kultturi-ilmiöiden kommentointia kuin muotoa ja estetiikkaa”. Siinäpä sitä kulttuuri-ilmiötä kerrakseen kun neljä miljoonaa syyrialaista lähtee pommeja pakoon. Sitä voi sitten rauhassa tarkkailla duchampilaisessa hengessä. Kiinalaisuus on tässä merkillepantavaa. Länsimaiseen taidekäsitykseen kuuluu vahvasti yksilöllinen eetos. Taideteoksen tekee yksilö ja taideteosta arvioivat yksilöt. Kiinassa taideteosta ei arvostella, se kuuluu kollektiiville, samoin kuin yksilö.
Meillä kollektiiville kuuluvat pakolaiset, eivät yksilöt. Joten kiinalainen iski kirveensä oikeaan oksaan.
Siitä sitten seuraa kysymys yksilön suhteesta, ei pakolaisiin vaan kollektiiviin. Kolmiodraamana tämä kysymys on riehaannuttanut kotimaisen keskustelun taiteen kentällä. Taiteessa ei nyt väännetä peistä taiteen eikä jumalan vuoksi vaan siksi että kaksikin merkittävää kaupallista toimijaa on esitellyt tiloissaan pakolaiskysymykseen sitoutunutta suomalaista taidetta tullen tässä äärimmäisen lähelle kiinalaistaiteilijaa, jota koko kysymyksenasettelu tuntuu kinnostavan lähinnä mediahallinnan tasolla. Tämän hän näyttää osaavan, duchampilainen suhde taiteen maailman ja oikean maailman välillä jää muiden murheeksi julkkisten kuvatessa
itsestään selfieitä kiinalaisella tahtipuikolla. Pisuaari ei kuitenkaan ole pelastusliivi. Suomalaistaiteilijat ovat tässä riippuvaisempia konventionaalisemmasta taidekentästä, joten keskustelukin on konventionaalista ja pelastuliiveistä tulee pisuaareja.
Suomessa suomalaistaiteilijoiden kiinalaiset eleet ovat synnyttäneet loppumattoman määrän taidepuhetta, toisin kuin Kiinassa. Ja nyt meillä kysytään, miten tehdä taidetta pakolaiskriisistä.
Vastaus on yksinkertainen: ei mitenkään. Tai voihan sitä tehdä. Tekiväthän hollantilaisetkin laatukuvamaalauksia piimänkaatajista ja kommunistit kyntäjistään ja kaiken maailman maalarit kukista ilman mehiläisiä. Miksei sitten pakolaisista. Ja vastaus on: juuri siksi ei. Kun pakolisista tehdään taidetta heistä tehdään taide-esineitä. He eivät saa samaa kunnioitusta osakseen kuin mitä kuolleet kalat saavat asetelmamaalauksissa. Heistä ei tule teoksen aiheita vaan näyttelykohteita. Heidän pelastusliivinsä eivät enää pelasta henkiä vaan vangitsevat katseita ja ne tulevat signeeratuiksi tämän päivän R.Muttin nimiin.
.
Pakolaiskriisistä voi tehdä taidetta vain olemalla kriisipakolainen. Tästä on jo nyt olemassa hyviä esimerkkejä ja lisää on tulossa. Valitettavasti. Pakolaiset eivät meiltä maailmassa lopu.
Vermeerin tyttö jolla on helmikorvakoru on tyttö jolla on helmikorvakoru. Yksilö. Hän ei edusta mitään, ei helmikorvakoruaan eikä yhteiskunnallista asemaansa. Kuvassa on ihminen. Mutta kun meille Tornionjoen toiselta puolelta virtaa vieraan maan kansalaisia jotka ovat jättäneet kotinsa tai sen mitä siitä on jäljellä paetakseen nälkää ja kylmää ja kuolemaa, meillä kaikilla on vaikeuksia nähdä heitä ihmisinä joilla on omat henkilöhistoriansa, omat kärsimyksensä ja omat toiveensa. Me näemme heidät pakolaisina. Emme naapurin Lasseina ja Liisoina joilla on syntymäaikansa ja kotiosoitteensa ja siskonsa ja veljensä. Kun viemme kuvan tästä taidenäyttelyyn, teemme tästä tohtori Tulpin anatomianluennon. Eikä pakolainen ole kuvan sankari, luennoitsija, vaan ruumis, jota tohtori Tulp leikkelee oppilaidensa ympäröimänä. Rembrandt vangitsee valon. Vainaja on ei kukaan. Esine.
Rembrandt ei kuitenkaan tehnyt maalaustaan tuntemattomasta vainajasta. Hän teki maalauksensa anatomianluennosta. Ja niitä pitävät ihmiset, eivät esineet.
Rembrandt olikin vanhan koulun kasvatti.
Kuten olemme oppineet, sodassa, rakkaudessa ja taiteessa kaikki on luvallista, mutta vasta ympäröivä yhteiskunta tekee kaiken mahdolliseksi. Nykypäivän esineellistämiseen ei vielä kyennyt edes Andy Warholl, sillä vaikka hän toikin populaarikuvaston taiteen kentille, hän ei tuonut anonymiteettiä taiteeseen. Kun Warhol kuvaa Elvistä tai Marilyniä tai sähkötuolia, hän kuvaa kuvastoa. Ei todellisuutta vaan kuvaa todellisuudesta. Elvis Presley ei ole laulaja Missisipistä vaan pop-ikoni, ilmiö populaarikulttuurin ja viihdeteollisuuden maailmasta.
Mediaan ajautunut pikku Aylan ei ollut pop-ikoni. Hän oli lapsi. Siksi kuva hänestä vetoaa tunteisiimme, ei siksi että mietimme, ehtikö hän ottaa koulukirjat mukaansa vaan siksi että lapsi ei voi olla vastuussa. Lapsi on viaton. Voimme koulukirjojakin pohtia, mutta näin pitkälle menevä yksilöllisyys ei ole kuvan päällimäinen viesti. Kuvan viesti on siinä että maailmassamme on jotakin nurin.
Tästä kuvasta toisintona tehty taidekuva kertoo pohjimmiltaan samasta asiasta, maailmassamme on jotakin nurin. Mutta tämä koskee taidemaailmaa, ei sitä oikeaa, joka jää taidepuheen ja mediakohun jalkoihin. Taidemaailmassa on jotakin nurin. Se oikea maailma jää piiloon, toisin kuin Rembrandtilla. Kauas taakse on jäänyt se maailma, jossa tohtori Tulp venytteli vasemman käden jänteitä ja Van Gogh etsiskeli kadonnutta korvanlehteään.
Tämä on sitä uudempaa koulua, johon Teemu Saukkonen ei halua kuulua. Näyttelyä ripustettaessa vuoden 2016 tammikuussa hän oli jopa huolissaan siitä, voiko näinä aikoina laittaa esille maalauksia, joita hallitsee läsnäolollaan kuolema ja väkivalta. Vuoden 2016 tammikuun maailmaa hallitsee media ja mediaa hallitsee pakolaisuus, kuoleman ja väkivallan läsnäololla. Taideteokset voivat vaikuttaa tässä ympäristössä latteilta, ne eivät voi milloinkaan tavoittaa sitä julmuutta, mihin ihminen on kykeneväinen. Vuoden 2016 maaliskuussa kysymyksenasettelu tuntuu naurettavalta.
Ja ikävä tulee kriitikoitakin. Niitä jotka jaksoivat haukkua ja melskata, aina perustellen mielipiteensä, mutta silti he olivat aina väärässä, sillä nerot nousevat haudoistaan, toiset väärin ja toiset oikein ymmärrettyinä, mutta joskus oli aikoja jolloin ymmärryksellä oli painoa. Se oli joskus, nyt some on aina oikeassa. Siksipä unohdan tässä uudet ja vanhat koulut ja otan itse kriitikon roolin ja kehoitan ihmisiä katselemaan ympärilleen ja kävelemään yhden kilometrin kohuteoksista poispäin. Viestini on suunnattu kaikille jotka sattuivat pohtimaan hylättyjen kotien ja galleriaseinien välisiä etäisyyksiä. Tähän voi löytää triviaalista poikkeavan näkökulman Teemu Saukkosen näyttelystä ”Ecce homo” galleria Rankasta. Näyttely vastaa kysymykseen, voiko pakolaiskriisistä tehdä taidetta. Ei voi. Mutta ihmisistä voi. Sillä sellainen on ihminen. Että lähelle on pitkä matka
